Siitä huolimatta apostolit viipyivät kaupungissa pitkähkön aikaa. He puhuivat rohkeasti, turvaten Herraan, ja Herra vahvisti armonsa sanan tunnusteoin ja ihmein, jotka tapahtuivat heidän kättensä kautta.” (Apt. 14:3)
Siitä huolimatta! Huolimatta mistä? Huolimatta siitä, että kaikki kuulijat eivät iloinneet siitä ilosanomasta, jota he julistivat.
Ikonionissa suuri joukko juutalaisia ja kreikkalaisia tuli uskoon heidän puheensa johdosta. Ne juutalaiset, jotka eivät uskoneet, lietsoivat suuttumusta muiden kaupunkilaisten keskuudessa ja yllyttivät heitä apostoleja vastaan (14:1-2). Samoin oli käynyt hieman aiemmin Pisidian Antiokiassa, jossa juutalaiset yllyttivät jumalaapelkääviä ylhäisiä naisia ja kaupungin johtomiehiä Paavalia ja Barnabasta vastaan, niin että heitä alettiin vainota ja heidät karkotettiin siltä seudulta (13:50).
Vainot ja vaikeudet eivät hiljentäneet heitä, sillä oli kysymys ihmisten pelastumisesta. He olivat itse saaneet kohdata ylösnousseen Jeesuksen Kristuksen ja he olivat ymmärtäneet, että Jeesuksen käsky mennä ja tehdä opetuslapsia tarkoitti, että pitää oikeasti mennä ja tehdä. He tiesivät myös, että vainot ja vaikeudet kuuluvat Jeesuksen seuraajan elämään, sillä hän oli itse sen luvannut (Joh. 15:18-21).
Olemmeko me niin mukavuudenhaluisia ja turvallisuudenhakuisia, että vaikenemme uskostamme Jeesukseen välttääksemme kaikenlaisen kuviteltavissa olevan pilkan? Olemmeko oikeasti kokeneet pilkkaa ja vainoa uskomme tähden vai olemmeko luoneet mieleemme joukon mahdollisia uhkakuvia, mitkä saavat meidät vaikenemaan?
Me olemme maan suola ja maailman valo (Matt. 5:13-16) ja meidät on määrätty julistamaan Jumalan suuria tekoja (1. Piet. 2:9) silloin, kun se on helppoa ja silloin, kun sitä vastustetaan.
Julistetaan – siitä huolimatta.
