Istun Ukselmapään reunalla kiven takana ja toivon, että tuuli hellittäisi. Toive on turha. Vihainen tuuli on vasta päässyt alkusoitostaan ja valmistautuu puhaltamaan. Aamusta asti sumu on peittänyt näkyvyyden pidemmälle ja utuinen sade kastelee minut. On noustava ja jatkettava matkaa, sillä jos tähän jää istumaan jäätyy paikalleen. Kaivan puhelimen rinkasta. Ei vieläkään kenttää. Tämä on jo toinen ilta, kun kuuluvuus on hukassa. Päätän olla laskeutumatta lumiseen kuruun ja oikaisen tunturien yli, vaikka tiedän, että jään täysin kompassin ja kuusi asteisen tuullen armoille. Mietin, tohtiiko muut poiketa polulta tässä säässä. Ei auta, olisi päästävä illaksi tuvalle kuivaamaan vaatteita, ettei tarvitse jatkaa märissä vaatteissa huomenna. Otan kylmän tuulen ja sateen kuin ystävän vastaan, ilolla ja jälleen näkemisen riemulla. En olisi täällä, jos et minua kutsuisi.
Saavun seuraavana päivänä Rautulammen autiotuvalle uupuneena, mutta onnellisena. Edessäni on kyltti ”112 hätänumero. Tästä voit soittaa apua.” Minulla ei ole hätää, mutta on kulunut kolme päivää edellisestä yhteydestä ulkomaailmaan, joten vaimolle olisi hyvä ilmoittaa, että kaikki on hyvin. Avaan puhelimeni ja tekstiviestejä alkaa sataa vastaajaan jätetyistä viesteistä. Yksi niistä pysäyttää minut: ”POLIISISTA läheisesi kaipaa sinua. Ota yhteys Ivalon poliisiin.”
Olin ollut tavoittamattomissa kolme vuorokautta ja minua kaivattiin jo kovasti. Kuinka moni onkaan soitellut perääni ja kysellyt eri asioita. On jännittävä huomata kuinka paljon asioita teemme läheisiemme eteen, että voisimme löytää heidät, jos he ovat hukassa. Minun kolmen päivän kuulumattomissa oloni huomattiin kotona, anoppilassa, Ivalon poliisissa ja Rajavartiolaitoksella. Ei minua vielä konkreettisesti oltu lähdetty etsimään, mutta puhelintani oli paikannettu ja sillä tavoin seurattu liikkeitäni.
Jos me olemme näin hyviä etsimään läheisiämme, kun he ovat hukassa, niin kuinka lujaa Jumala etsiikään heitä, jotka ovat vielä kadoksissa.
”Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan.” (Luuk. 19:10)
Mutta olemmeko me valmiit etsimään niitä kadonneita ja eksyneitä, jotka eivät vielä tunne Jumalaa? Annammeko heidän jatkaa matkaa kohti uutta ostoskeskusta ja hiljalleen kohti iankaikkista kadotusta? Loppujen lopuksi sinun edessäsi on vain kaksi kysymystä: Uskotko, että Jumala valmistaa ihmisiä pelastusta varten tänäänkin? Uskotko, että Jumala pelastaa ihmisiä tänäänkin? Jos uskot, seuraava kysymys onkin, että uskotko, että saat ystäväsi uskoon, kun osaat taiten puhua ja vastata hänen jokaiseen kysymykseen vai uskotko, että Jumala Pyhän Henkensä kautta synnyttää uskon ihmiseen. Minä itse ainakin uskon, että kyseessä on Jumalan työ. Ja näin ollen vastuu on myös Jumalalla, joten meidän tehtävämme on vain kysellä ja kokeilla, onko Jumala valmistanut tätä ihmistä. Ja näin ollen rukoilla hänen puolestaan ja olla hänelle lähimmäinen.
Ollaan valmiita etsimään myös niitä ihmisiä, jotka eivät vielä ole Jeesusta löytäneet tai ovat elämänsä laaksoissa uskonsa kadottaneet. Oletko sinä se ystävä, joka juoksee läheisensä perään ja kääntää hänet ennen kuin tämä putoaa heikkoihin jäihin?
Kuva: Unsplash/Michael Odelberth
