Mietin hetken, että minkä otsikon laittaisin tälle kirjoitukselle. Ensimmäinen mielessäni ollut vaihtoehto oli ”Etten vain olisi vaivaksi”. Toinen oli ”Epätoivo on ystävä”. Harkitsin myös ”Miksi emme rukoile?” tai ”Miksei rukoustuki kelpaa?” Nämä ajatukset pyörivät mielessäni, kun kirjoittelen tätä yön pimeinä tunteina valvoessani pakon edessä.
Yllä olevat otsikot liittyvät valvomiseen siten, että olen tässä alkuvuoden aikana valvoessani öitä, laittanut rukouskirjeeni saajille tai eri Whatsapp-ryhmille viestiä, että Hei, jos sulla on joku rukousaihe, niin laita viestillä mulle, niin rukoilen sen puolesta tulevan yön aikana, kun mulla on vain aikaa. Ensimmäisellä kerralla sain useamman rukousaiheen ja voin kertoa, että iloitsin paljon siitä, että sain kantaa toisten huolia Jumalalle. Toisella kerralla kalasteluni tuotti kaksi rukousaihetta. Parista Whatsapp-ryhmästä kaksi muuta.
Yön tunteina olen miettinyt, että toivottavasti ihmisillä asiat todella ovat näin hyvin, että he kokevat, ettei heillä ole mitään akuuttia rukousaihetta. Mutta pelkään, että kyse on siitä, että ei haluta olla vaivaksi. Tai ajatellaan, että ei se oma rukousaihe nyt niin tärkeä ole, että sen viitsisi toiselle ihan varta vasten kirjoittaa.
Kulunut vuosi on opettanut itselleni entisestään esirukouksen merkityksestä. Itse koen, että esirukous poistaa yksinäisyyttä. Varmasti jokainen meistä tietää, kuinka yksinäiseltä olo voi tuntua oman elämän haasteiden ja ongelmien keskellä. Yksinäiseltä ja voimattomalta. Nuo ovat olleet niitä tunteita, joita olen itse kuluneen vuoden aikana kokenut, ja jotka ovat kaikonneet joka kerta, kun olen saanut jakaa tilanteeni rukousaiheeksi jollekin henkilölle.
Olen ollut kohta 12 vuotta töissä Kansanlähetyksen nuorisotyöntekijänä ja paras perintö, mitä edeltävä työntekijä minulle jätti, oli rukouskirjeen saajalista. Toisena työpäivänä, kun meinasin musertua tehtävän suuruuden ja uutuuden alle, kirjoitin ensimmäisen rukouskirjeeni. Se oli lyhyt. Vain puoli A4:sta. Nykyiset rukouskirjeen saajani tietävät, että nykyään sillä ei pääse alkuunkaan. Mutta tuo puolikas riitti. Seuraavana päivänä tehtävän suuruus ja uutuus ei tuntunut ihan niin kamalalta. Ei ahdistanut niin paljon. Ei tehnyt mieli soittaa Kaitsulle, että minusta ei ole tähän.
Siksi otsikkoni on, että ”Epätoivo on ystävä”. Epätoivo saa meidät vihdoin viimein tukeutumaan muihin. Pyytämään apua. Ottamaan vastaan huolenpitoa ja myötätuntoa. Kun on aivan pakko, niin saamme vihdoin suumme auki ja kykenemme sanomaan, että tässä minä tarvitsen apua. Tässä minä tarvitsen rukousta. Ja aika usein huomaamme, että epätoivon verho raottuu heti ja sisään pääsee toivo. Koska minun epätoivoni keskelle on puhkaistu reikiä rukouksella, haluan olla tekemässä saman toisille. Niin arvokasta se on.
Kun sinulta seuraavan kerran kysytään, mitä kuuluu tai onko sinulla jotakin aihetta, jonka puolesta haluaisit, että rukoilen, niin älä epäröi. Vastaa rohkeasti. Vastaa suoraan. Jaa se rukousaihe, joka mielessäsi siinä kohtaa on. Tuntuipa se sitten suurelta tai pieneltä. Jumala on antanut meille rukouksen yhteiseksi väyläksi Hänen eteensä. Käytetään sitä ahkerasti!
Kuva: Unsplash/Payton Tuttle