Nyt jos koskaan kaikki on huonosti, huonommin kuin koskaan. Tai ainakin moni kokee niin. Paljon on unohdettu siitä, millaista oli elämä 50 vuotta sitten.
Mitä oli, kun sota oli täällä tai sen loppu oli niin lähellä, että ei uskaltanut vielä oikein uskoa, onko se tottakaan. Pelko siitä, että toivo onkin vain harhaa tai toiveajattelua. Elämme jotain hyvin samankaltaista aikaa. Korona. Ukrainan sota. Lähi-idän kriisi. Enää ei kaikki ole vain pullan tuoksuista ja pehmoista.
Meitä haastetaan tässä ajassa ajatuksesta rauhan ja konfliktin, rakkauden ja ennakkoluulon sekä rakkauden ja pelon välillä. Nuoret miehet armeijassa eivät enää mieti, että tämä on vain tällainen miehuuden riitti siinä, kuinka pojista tulee miehiä ja nuorista tulee aikuisia. Nyt näitä hetkiä maalaa vakavuus ja nuorukaisten ajatuksissa on todellisuus siitä, että jos kutsu käy, se olenkin minä, joka olen rintamalla.
Ajatus omasta rajallisuudesta on tullut aivan toisella tavalla vastaan viimeisen viiden vuoden sisällä ja se näkyy. Se näkyy kestävän ja pysyvän etsimisenä. Se ajaa ihmisiä kysymään, mikä on todella muuttumatonta? Mikä kestää silloin, jos minä en kestä. Kuka kantaa silloin, kun minä en jaksa enkä pysty.
Olen saanut käydä keskusteluja nuorten kanssa, milloin harrastuksissani ja milloin muuten heitä tavatessani. Moni kertoo kaipaavansa elämäänsä jotain pysyvää. Jotain mikä ei muutu eikä horju, vaikka maailma ympärillä horjuu. Minulla on ollut jotenkin siunattu olo, kun olen omalta osaltani voinut olla kertomassa omasta vakaumuksestani ja siitä, mikä itseäni kantaa.
Nämä ovat olleet todella hyviä keskusteluja. Eräskin nuorimies sanoi: ”Jos en olisi tavannut sinua, en olisi koskaan voinut uskoa keskustelevani tällä tavoin uskon asioista avoimesti, rehellisesti ja kysellen. Olin aina ajatellut, että usko on todella ahdasta, kontrolloivaa ja lähinnä asioita kieltävää.” On mahtavaa, kun saa olla murtamassa tällaisia ennakkoasenteita ja -luuloja.
Ollaan rohkeasti esimerkkeinä kristityistä, jotka elävät elämäänsä siten kuin opettavat ja ottavat uskon tosissaan, mutta ei liian vakavasti. Juuri tällaisia tavallisia uskovia, tavallisia kristittyjä miehiä, naisia, isiä ja äitejä maailma tarvitsee. Niitä, jotka kulkevat hetken toisen ihmisen rinnalla ja kertovat, kuinka Jumala voi auttaa tänäänkin.
Tänäänkin Jeesus pelastaa ihmisiä. Tänäänkin Jumala kutsuu uudistumaan Pyhässä Hengessään. Tänäänkin Jeesus kutsuu sinua olemaan hänen kätensä ja jalkansa.
Mennään siis rohkeasti ja kohdataan ympärillämme olevia ihmisiä Jumalan rakkauden voimalla.
