Kesälomani aikana kävin kävelylenkillä useampana päivänä viikossa, mikäli ei satanut vettä. Reittini kulki usein paikallisen ostoskeskuksen vierestä, jonka puistoalueella päiväänsä viettää yleensä parikymmenpäinen kaljarinki, jossa on monenikäistä väkeä. Muutama heistä on tullut kuluneiden vuosien varrella sillä tavalla tutuksi, että nähdessämme toisemme tervehdimme yleensä kättä nostamalla. Kesän mittaan minulla kävi useammin kuin kerran mielessä, että tuota porukkaa pitäisi mennä jälleen kohtaamaan tavalla tai toisella. Usein meno on ollut kuitenkin sen verran humalahakuista ja kovaäänistä, että olen vain rukoillut mielessäni heidän puolestaan ohikikulkiessani.
Nuorin tyttäremme oli käymässä loppukesästä Vaasassa ja tuon ostoskeskuksen ohi lenkkeilessään hänen mielessään oli käynyt sama ajatus, että tuo porukka kaipaisi kipeästi kuulla evankeliumia. Seuraavana päivänä iltalenkkiä juostessaan hän näki kymmenkunta miestä ja jokusen naisen ostoskeskuksen edessä ja ajatteli, että nyt pitää mennä kyllä juttelemaan heidän kanssaan. Mutta hän koki arkuutta lähestyä heitä yksin, joten hän pysähtyi vähän matkan päähän läheiseen metsikköön ja rukoili siellä: ”Jeesus! Nuo ihmiset tarvitsevat sinua. En uskalla mennä tilanteeseen yksin, joten lähetä tänne vaikka iskä.”
Kun tyttäreni lähti rukouksen jälkeen kulkemaan takaisin kohti ostoskeskusta, hän näkee siellä minut, jolle oli tullut pakottava tarve nousta sohvalta ja lähteä pienelle kävelylenkille. Kuulen takaani juoksuakselia ja tyttäreni äänen: ”Iskä, iskä!” Hän kertoo minulle innoissaan ja puoliksi nauraen äskeisestä rukouksestaan ja sanoo, että nyt meidän pitää mennä noiden luokse. Ja eipä siinä voinut paljon estellä, kun sama asia oli ollut usein mielessä ja sain vielä olla näin selvänä rukousvastauksena.
Menimme heidän luokseen ja tyttäreni kertoi, että olemme Jeesuksen omia ja halusimme tulla kysymään, mitä kuuluu. Hetken keskusteltuamme kysyimme sitten, olisiko jollakin heistä jotain asiaa, jonka puolesta voisimme rukoilla. Aiheita oli ja nuoret aikuiset kertoivat niistä todella avoimesti. Kun aiheet oli kuultu, rukoilimme lyhyesti jokaisen puolesta henkilökohtaisesti käden päälle laittaen.
Nuori mies, joka tuijotti minua tiukasti silmiin koko rukouksen ajan, sanoi rukouksen jälkeen, että hän ihan liikuttui ja joutui tekemään kaikkensa, ettei ala itkemään. Hänen vierustoverinsa, joka alkuun ilmoitti olevansa ateisti, puo- lestaan totesi tunteneensa rukouksen aikana ihmeellistä rauhaa. Noiden kommenttien jälkeen oli helppoa kertoa, että tuon kokemuksen ja tunteen lähde on Jeesus, joka elää ja rakastaa heitä niin paljon, että kuoli ristillä heidänkin rikkomustensa tähden. Rohkaisimme heitä lopuksi laittamaan turvansa Jeesukseen.
Niin näiden kuin monen muunkaan mieleen ei tule ensimmäisenä ajatusta lähteä kirkkoon pyytämään rukousta elämänsä haasteista selviämiseen. Jeesus taisi tietää tämän, koska hän antoi meille käskyn mennä ja tehdä opetuslapsia siellä, missä me olemme, elämme ja toimimme. Kristus meissä on kirkkauden toivo – tänäänkin!
Tämä on julkaistu aiemmin Uuden Tien kolumnissani hieman lyhyempänä versiona.
Kuva: Unsplash/Jon Tyson
